Äänettömästä maailmasta

Monet kuulevat ihmiset kohtaavat joskus kuuron ihmisen jossain, kuten esimerkiksi kaupassa, harrastuksissa, kaupungissa, jne. Kuurot kommunikoivat toisilleen viittomakielellä. Suomen kieli tulee yleensä toisena kielenä. Sen vuoksi osalla kuuroilla on ihan heikko suomen kieli ja osalla taas vahvempi. Kuuroja on monenlaisia ihmisiä, on myös huononkuuloisia, tai ihan vaan kivikuuroja. Lisää kuuroudesta kannattaa lukea ystäväni Janitan blogista. Hänen postaus kuuroudesta on hyvin kirjoitettu, suosittelen lukemaan jos kiinnostaa! Tässä postauksessa kirjoitan enemmän minun taustasta ja Petun kanssa elämisestä.
     

Elämäni yksi haaveista toteutunut, Petu <3

Tämä on minun tarinani 

     Itse olen vaikeasti huononkuuloinen, kaikki muut perheestäni ja sukulaiset ovat kuulevia. Poikaystäväni, Leke, on myöskin vaikeasti huononkuuloinen. Hän pystyy kuulemaan puheista paremmin kuin minä. Kuulen kyllä äänet, mutta en pysty erottamaan puheiden lauseista sanoja ja muutenkin sanoista saaminen kuulon perusteella on itselleni melko vaikeaa saada selvää.
     Olen nuorena käyttänyt paljon kuulolaitetta. Niillä laitteilla kaikki äänet kuuluu hyvin todella hyvin, jopa kaikki turhan pikkuruiset äänetkin. Kerran nuorena kuuleva siskoni halusi kokeilla minun kuulolaitetta, mutta se oli hänestä niin kauheaa kuulla kaikki äänet moninkertaisesti enemmän ja otti samantien sen pois korvasta, hahah... Silti ihmisten puhesanojen kirjainten erottaminen on vaikeaa minulle. En koe kuulolaitteita kovinkaan hyödyllisiksi, vaikka oma puheääneni on parempaa niillä laitteilla. Kuulolaitteita en ole käyttänyt ollenkaan moneen vuoteen. Usein lääkärit tosiaan tarjoavat kuuron lapsen vanhemmille implanttia, eli laitetta, mikä menee pään sisään. Mutta aika poikkeuksellisesti lääkäri itse sanoi, ettei minulle auttaisi implantti, sillä kuulohermoni ei toimi kunnolla, eikä siihen auta implantti. Olen kyllä tyytyväinen, ettei tarvitse sellaista käyttää. Viihdyn hyvin kuurona. Minulla ei vain ole mitään tarvetta kuulla mitään ääntä.
      Töissä käytän korvatulppia painotalolla, sillä siellä meteli on ihan kovaa. Työpäivän päätteeksi saattaa tulla päänsärky, joten mieluummin käytän korvatulpat kuin olla ilman niitä. Tämä voi kuulostaa jonkun mielestä hassulta, että kuuro käyttää korvatulppia. Heheh. Ihan kivikuuro en kyllä ole.
      Toki kuuroudessa on huonoja puolia, kuten se vähän vähentää töidensaanti mahdollisuutta, kun ei esimerkiksi voi mennä johonkin kaupan kassalle töihin. Lisäksi monilla on ennakkoluuloja kuuroudesta, vaikka kuuro olisi täysin työkykyinen. Mutta ne ennakkoluulot pitää vain murtaa ja yrittää näyttämään, mihin kuuro pystyy.

Petu valmiina lähtemään

       Monet kuurot aloittavat koulun kuurojen koulussa. Ja minä sen sijaan aloitin koulun ensi kuulevien kanssa. En kehittynyt siellä yhtään mitään. Muistan, että matikan läksyissä en ymmärtänyt mitään, piirsin hermostuneena vaan vihkoon jotain sydämmiä, kukkia, auringon yms. Isäni mukaan en osannut lauseita kirjoittaa, vain sanoja ja vähän jotain viittomia osasin. Vasta piiloleikin kautta siskoni kanssa äitini huomasi, kun piilossa kaapissa oleva siskoni huuteli nimeäni monta kertaa ja minä etsin siskoa ihan vääristä suunnista, vaikka kuulin kyllä sen äänen, mutten tiennyt mistä päin ääni tulee. Äiti ajatteli, ettei jokin ollut ihan kohdillaan. Niinpä, minut vietiin kuulotutkimukseen, sen kautta sain kuulolaitteen 7vuotiaana. Olen käynyt puheterapeutissa. Ja vaihdoin koulun 9 vuotiaana kuurojen kouluun, jossa opetus tapahtuu viittomakielellä. Siellä opin yhtäkkiä viittomaan ja suomen kieleni samalla kehittyi. Pääni oli kuin sieni, joka imi kaiken päähäni. Opin lauseitakin kirjoittamaan, vähitellen suomen kielen taivutuksetkin ja kaikkea muutakin samalla. Minun vanhemmat ja siskoni oppivat vähitellen viittomaan enemmän. Kyllä se viittomakieli on oikea äidinkieli minulle, kun sen kautta opin paljon. Elämä on täyttä visuaalista maailmaa viittomakielisten kanssa. <3

Kuurojen kavereitten kanssa matkalla kotiin Jyväskylästä

Joskus vuonna nakki Janitan kanssa ratsastamassa.
Edelleen ollaan true heppatyttöjä.

Joskus hevosten tarhauksen hommia tehtiin

Turkin Alanyan hiekkarannoilta ihanan Johannan kanssa.

Pyöräilyä Lauran kanssa!

Toivottavasti edellä olevat kuvat antavat käsitystä siitä, että ollaan kyllä ihan tavallisia ihmisiä, niinkuin kaikki kuulevatkin. Eli pystytään tekemään ihan samoja asioita. Nämä kuvat ovat kyllä jo vanhoja, ennen kuin Petua hankittiin. Hieman nostalginen fiilis, kun näitä kuvia katselin.

Elämää Petun kanssa

Petu ei ole mikään opaskoira. Kuuro ei kyllä sellaista tarvitse, kun kuurolta puuttuu vain kuulo. Apuvälineinä kuurolle ovat vilkkuva ovikello, sängyssä tyynyn ja petauspatjan alla oleva herätyskellon tärinä (jotkut käyttävät kännykkää herätyskellona), palovaroittimista tulee hälytystä myös vilkkuvasta lamppupötköstä ja herätyskellon tärinästä. Herätyskellon tärinä on voimakkaampi kuin kännykän tärinä. Muuten kuurot elävät ihan samalla tavalla normaalisti kuin kuulevat. Kun ovikello soi ja se vilkkuu, Petu havahtuu ja tietää, oven takana oleva joku pimpottamassa ovea. Aamuisin herätyskello tärisee ja Petu tulee nopeasti paikalle viereen tuijottamaan ja välillä iloitsemaankin nuoleskellen. Ja istuu oravan asennolle, jos en heti nouse sängystä.

Tässä se kuuluisa orava-temppu.

      Me halusimme koiran, jonka kanssa saamme nauttia koiraelämästä ja koira saa osallistua mukaan meidän kanssa kaikenlaisiin touhuihin. Ja kokeilla vähän erilaista koiran harrastusta, mikä tuntuisi omalta mieleiseltä.Leke haluaisi harrastaa Petun kanssa koirafrisbeetä ja minä puolestaan haluan vain kokeilla vähän jotain ja katsoa sitten, mitä harrastetaan. Kuulevien kanssa harrastuksissa tulee mukaan viittomakielen tulkki, joka tulkkaa viittomalla mitä toiset puhuvat ja tulkkaa myös muille puhumalla, mitä itse viiton. Näin pääsee mukavasti perille asioista, vaikka tulkkaamisessa on aina pieni viive. Tulkkia me käytimme Petun kanssa pentu- ja pennun jatkokursseilla. Tulkki seisoi koirankouluttajan vieressä viittomassa. Olemme käyttäneet käsimerkkejä, nameja apuna, mutta käytämme myös ääntä puhumalla. Petu on kaksikielinen koira, hih. Sille puhutaan ja viitotaan. Mutta kyllä ne koirat oppivat hyvin käsimerkkejä ilman ääntäkin. Syksyllä haluan ilmoittautua vielä perustottelevaisuuskurssille.

Petun ensimmäinen päivä meillä <3

Pentukurssilta joskus viime helmikuussa.

      Pilliä olen vasta vähän vaan käyttänyt. Yritän käyttää pilliä enemmän, kun metsässä liikun Petun kanssa usein vapaana. Pilli on toiminut hyvin luoksetulon kutsussa, kun luoksetulon palkitsemissa käytän hyvää namia. Ilman nami-palkintoa en oikein uskalla jättää pois, koska pilliä on vasta vähän vaan käyttänyt. Muuten Petu kyllä seurailee minua ja liikkuu mukana. Ilman pilliä kutsun Petua ihan ääneen Petun nimellä.
      Toisen koiran kanssa leikkimisestä Petu on yleensä tykännyt leikkiä. Koiran kehokielestä kyllä huomaa, onko koira iloinen, milloin vielä herkemmällä päällä iloinen, milloin hermostunut jne. Toinen leikkikaverin omistaja voi sitten nopeasti sanoa siitä jotain, jos hänen mielestään koirien leikki on mennyt äänen perusteella liian pitkälle. Mutta vihaisesta koirasta kyllä huomaa näkemälläkin. Petu ei yleensä ylipäätään hauku toiselle koiralle ollenkaan. Melko hiljainen kaveri hän on. Petu on herkemmällä päällä iloinen, kun joku tulee kotiin. Silloin sen on pakko kantaa jotain tavaraa suussa. Noutaja-koira, eikös.

Petu ja Pumba

       Aikaisemmin Petu saattoi haukkua, kun halusi ruokaa. Mutta nykyään haukkuminen on vähentynyt, kun annetaan mahdollisimman eri kellon ajoilla Petulle ruokaa. Petu saa ruokansa 2 kertaa päivässä, aamulla ja illalla. Petu tuijottaa välillä vieläkin vimmatusti ja tekee orava-temppua, kun tietää keittiössä olevan koiranruoka turpoamassa. Välillä malttamattomasti tekee sitä oravaa uudestaan. On se Petu mahdoton ahmatti. Mutta ruokakupin tarjoamisessa Petulle ollaan opettaneet malttamaan, Petu ottaa katsekontaktia jompakumpaan meihin, joka antaa ruuan ja sitten saa luvan syödä ruokansa. Ei tarvitse hulluna hyökätä ruokakuppinsa kimppuun, hyvin Petu osaa siis malttaa odottaa lupaa vaikka ruokakuppi on jo lattialla.
       Koiran kanssa käydään ulkona asioilla useimmiten neljästi päivässä, yleensä lyhyeitä lenkkejä ja yksi pitempi lenkki. Ne lenkit kyllä toki vaihtelevat. Jos jostain syystä Petulla tulee hätä, niin se ilmoittaa tulemaan viereen ja antaa tassua tai istuu taas oravan tyyliin, tai sitten tulee ihan sylille asti istumaan. Silloin viimein tiedetään sillä olevan oikeasti hätä. 
       Kuulevien mukaan Petu on aika hiljainen koira, ei juurikaan paljoa ääntele kuin jotkut toiset koirat. Kultainennoutaja onkin vähemmän äänekäs koira, ei toki pitäisi yleistää asiaa kun voihan niitä poikkeuksia olla. Mutta näin se kai vaan on.

Toivottavasti saitte tästä kuuroudesta jotain irti. Voi hyvin olla, että jotain on saattanut unohtua mainita tässä postauksessa jotain. Tässä on ihan varmasti jotain suomenkielisiä virheitä, niitä saa korjailla, mutta se ei ole tekstin olennaisin juttu. Saa kyllä kysellä vielä kommenteissa, jos haluaa vielä tietää jostain kuuroudesta liittyvää asiaa.

Kysymys lukijoille:  
Jos menettäisitte yhtä aistia jostain syystä, vaikkapa kolarista, kumpaa aistia menettäisitte mieluummin näön vai kuulon? 
Ja millä perusteella?